“Vaimo, mitä itket?”
Mistä hän olisi voinut aloittaa purkaa tuskansa? Hän oli nainen. Yksin ja surun murtama. Maria oli tullut itkemään juuri menettämäänsä ihmistä, miestä, joka oli rakastanut häntä, mutta nyt sekin mahdollisuus oli häneltä riistetty, sillä Jeesus Nasaretilaisen ruumis oli poissa!
Vai olisiko Marian pitänyt alkaa kertomuksensa riivaajavuosistaan? Minkä lähtemättomän jäljen olikaan täytynyt jättää häneen, ei yhden, vaan seitsemän demonin piina? Siitä painajaisesta oli kulunut ehkä korkeintaan kolme vuotta, mutta joitain asioita ihmiset eivät hevillä unohda. Muille hän oli edelleenkin hullu-Maria. Saasta-Maria. Erakko-Maria.
“Vaimo, mitä itket?”
Missä nyt olivat hänen toverinsa? Olisi riittänyt, jos joku olisi ollut hänen vierellään, vaikka vaiti, mutta osoittaen myotätuntoa, ja Marian suru olisi saanut aivan uuden käänteen. Vaan ei sitäkään...
He olivat kaikki peloissaan. Ymmällään ja hämmenyksissään. Mutta he eivät itkeneet. Eivät ainakaan Marian kanssa.
Ainoa ihminen, joka oli saanut hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi, oli kuollut. Ainoa, joka oli häntä koskaan rakastanut, oli nyt poissa. Eikä Marialle jäänyt muuta, kuin muiston kiduttava kaiho.
Hän oli tullut voidellakseen Jeesuksen ruumiin, kuten siihen aikaan oli tapana tehdä. Mutta hauta olikin tyhjä. Kyynelten sumentamin silmin hän ei huomannut kenenkään tulevan sisään, ja kun sitten kaksi enkeliä, istuen siinä missä ruumis oli maanut, kysyivät häneltä: “Vaimo, mitä itket?”, ei hän kyennyt änkyttämään muuta kuin: “Ovat ottaneet pois minun Herrani, enkä tiedä mihin ovat hänet panneet!”. Mikä surunhäväistys!
Hylky-Maria.
Hän kääntyi ja näki edessään miehen, jota luuli puutarhuriksi.
“Vaimo, mitä itket? Ketä etsit?”
“Herra, jos sinä olet kantanut hänet pois, sano minulle, mihin olet hänet pannut, niin minä otan hänet”. Maria olisi pitänyt huolta Jeesuksen ruumiista, paremmin kuin kukaan hänen tovereistaan, sillä tiesi hyvin, miltä tuntuu, kun ihmisen ruumis häväistään… Maria olisi vaalinut sitä, ikään kuin rakkaan ihmisen omaisuutta, kuin vanhaa valokuvaa, joka lieventää menetyksen tuskat ja muistuttaa yhdessä eletyistä onnen hetkistä.
Kyyneleet kastelivat yhä hänen poskiaan.
“Maria!” Oli olemassa vain yksi ihminen, joka osasi lausua hänen nimensä oikein! Yksi ainoa, joka kutsumalla häntä nimeltä, sai hänet tuntemaan itsensä ei hulluksi, ei saastaiseksi, ei syrjityksi tai hylkiöksi vaan rakastetuksi.
Marian sydän oli pakahtua ilosta! Jeesus ei palauttanutkaan hänelle mitään hartaasti vaalittavaa muistoa, tai hautaa, jolla käydä itkemässä, vaan oman itsensä, ylösnousseena ja ikuisena! Vain Jeesuksen todellinen läsnäolo pystyi elvyttämään Mariassa sen ällistyttävän ilon, että häntä rakastettiin täydellisesti.
Yksinäinen, surun murtama nainen haudalla sai poikkeusellisen etuoikeuden tavata ensimmäisenä ylösnousseen Kristuksen. Ei siksi, että hän olisi ollut mitenkään hyvä ihminen, tai että olisi edes ymmärtänyt, mikä syvä teologinen merkitys tällä tapahtumalla oli. Hänen sydämensä, niinkuin kaikkien naisten kautta aikojen, oli särkynyt ja tarvitsi kipeästi Lohduttajaa.
Maria tahtoi heittää kätensä Jeesuksen ympärille ja pitää hänet itsellään. Vielä vähän. Mutta Jeesus sanoi: “Älä koske minuun, sillä minä en ole vielä mennyt ylös Isäni luokse!”. Jeesus tahtoi vastata tuohon Marian toivottomaan itkuun. Hän tulisi antamaan Marialle Pyhän Hengen läsnäolon, ja siitä hetkestä eteenpäin Jeesus itse tulisi olemaan ikuisesti Marian kanssa.
Ja Maria tulisi tuntemaan, paremmin kuin kukaan meistä, mikä ero on Saatanan ja Jumalan läsnäololla. Ja Jumala keräisi kämmenelleen kaikki hänen kyyneleensä.
Eikä Magdalan Maria enää koskaan itkisi yksin.
----------------
"Kristus ja Mataleena" Albert Edelfelt, 1890
